…hei, mä tahdon mennä skoleen.

Ihmettelen miten kukaan vaihdossa olleista tutuista tai kavereista on edes ehtinyt pitämään blogia. Anteeksi kaikille! Täällä vain aika helposti keksii joku sata kivempaa asiaa, kuin blogin kirjoittaminen. Sen lisäksi koulukiireet ovat aika pahat. Oon jo pari kertaa ollut koululla neljään asti aamulla, aitoon Japanilaiseen tyyliin. Yritän kuitenkin parhaani eli がんばります (Ganbari masu) tän blogin kanssa. Koettakaa jaksaa…
Paljon on tosiaan tapahtunut. Koulu on helpottunut, kun olen vihdoinkin tajunnut vähän enemmän opintojen logiikkaa ja tutustunut koulukavereihin. Selvisi ettei minun mitään tuolia tarvitsekaan muotoilla vaan opintojakso, jolla esim. tämä muotoilukurssi oli, sisältää 3 eri kurssia, jotka ajoittuvat koko keväälle: minut laitettiin Nakano-sensein graafisen painotekniikan kurssille ja Arttu on sillä muotoilukurssilla. Tätä opintojaksoa on viikottain aina samaan aikaan, ja nyt tätä Nakano-sensein kurssia on siis maanantaisin, torstaisin ja joskus keskiviikkoisin. Tämä jatkui 8.5. asti, jonka jälkeen alkaa seuraava osio opintojaksosta, ilmeisesti pakkaussuunnittelua à la Nishimura-sensei. Mutta jo nyt vähän harmittaa, että kurssi on ohi. Kurssikaverit olivat niin mahtavia ja rentoja tyyppejä!

Heti kurssin ekana päivänä minulle tulivat juttelemaan Mari-O ja Marie. Nämä tytöt ovat ehkä hauskimmat japanilaiset mitä olen tavannut. Marie (jota kutsun Luigiksi, koska se hengaa MARIOn kanssa) on käynyt pari vuotta sitten talvella Suomessa, osasi pari sanaa suomea ja halusi oppia lisää. Opetin sitten muutaman hyödyllisen fraasin. Eli ”Bisse”; ”Oikeesti?” ja ”Siistii!”. Repeän edelleen joka kerta, kun joku yllätten sanoo ”Siistii!” ihan täydellisen kuuloisella suomella. Tehtiin myös vaihtarit, eli opin ehkä hyödyllisintä japania tähän mennessä. ”Majide?” (Oikeesti?); ”Chau-Chau” (ei ei), ja ”Mukatsuku” (eli ällöä tai olen ällö?) ja ”Namahage”, joka onkin sitten kokonaan toinen tarina.

Työskentelyä graafikoiden luokassa.

Nimittäin 18.4., kun kävimme Artun kanssa moikkaamassa näitä graafikoita heidän alakerran luokassaan, Marie kysyi haluammeko tulla mukaan Midnight Nembutsuun, eli eräänlaiseen shintolaiseen yömessuun. Olimme tietty, että ”Totta kai!” ja niin parin tunnin päästä olimme pyöräilemässä Takano-joen vartta etelään Chi-Ion –temppeliä kohti, missä messu järjestettiin. Matkan varrella pyöräili myös vastaan Kanno-kun, tyttöjen luokalta, joka liittyi seuraan. Nembutsussa oli todella jännää. Kun tultiin lähemmäksi temppeliä alkoi kuulua tasatahtista rummutusta. Tämä vain vahvistui kuin päästiin temppelille ja nyt kuului jo etäistä messuamista. Kun kiivettiin pitkiä portaita sukkasilteen ylös temppeliin, tunnelma oli jännittävä ja mieleen tuli pakostakin India Jones –filkkojen kohtaukset, jossa lähestytään vuoren sisällä majailevan kultin salaista palvontapaikkaa.

Jännittyneenä astuin ylhäällä sisään temppeliin, jossa ihmiset istuivat polviasennossa Budhha-patsaiden edessä ja hakkasivat edessään olevia pieniä puuveistoksia isomman rummun tahdissa, jota hakkasi shintolaismunkki, ja messusivat. Rohkeasti hipsuimme vapaille paikoille ja aloimme hakkaamaan ja messuamaan. Idea Nembutsussa on kai se, että kun lausut sanat ”Namu amida Butsu” (eli jotakin tyyliin ”Uskon mittaamattoman valon ja ikuisen elämän Buddhaan” tai ”Mittaamattoman valon ja ikuisen elämän Buddhan nimeen”), uudestisynnyt tai ainakin parannat huomattavasti mahdollisuuksiasi uudelleensyntyä ja siten saavuttaa Buhddhismin ajatuksen iankaikkisesta elämästä. Tämä kai siitäkin huolimatta, oletko Buddhalainen, Kristitty, Muslimi, Suomalainen tai Japanilainen. Aika lohdullinen ajatus. Midnight Nembutsussa tätä sitten vahvistetaan hakkaamalla rumpuja yhdessä ja lausumalla tätä fraasia uudelleen ja uudelleen munkin tahdissa.

Temppelin sisällä ei saanut kuvata, mutta jonkun fiiliksen voi saada tästä videosta, joka on kuvattu korkealla olevan Chi-Ion –temppelin terassilta, sisäänkäynnin edestä.

Nembutsun jälkeen, kun kävimme vielä syömässä, juttelin Kanno-kunin kanssa. Paljastui, että hänellä on hyvä musamaku ja sovittiin, että lähetään joskus yhdessä klubille. Kysyin myös miten japaniksi sanotaan ”Siistii!” esim. jos on hyvä fiilis klubilla. Kanno sanoi, että se on ”Namahage”. Tarkastimme sitten myöhemmin netistä mitä Namahage meinaa eikä se kyllä mikään ”siistiä” ole.

Namahage on kai vähän kuin Japanin joulupukki. Mörkö, jolla pelotellaan lapset kerran vuodessa olemaan kilttejä. Mentiin myöhemmin Kannolle sanomaan, että ”Namahage uso des” (eli ”Namahage-valhe”, tai ”Namahage, se on valhe”) ja aloimme kutsua Kannoa Nama-chaniksi. Ja huudamme edelleen keskenämme ja Naman kanssa ”Namahageee!”, kun joku on siistiä tai kun jotain siistiä tapahtuu tai kun joku on hauskaa tai tuntuu hyvältä tai maistuu pahalta tai näyttää rumalta. Eli oikeastaan mistä vaan. Tämä hämää japanilaisia, jotka ihmettelevät miten Namahage muka tähän liittyy tai, että eihän noin voi sanoo. Kuvitelkaa jos jengi suomessa huutelis ”Joulupukkiiii!” toisilleen, jos klubilla on siistiä. Kai sekin olis vähän outoo. Mut namahage on kyllä niin hyvä yleistermi kaikille, ettei me siitä luovuta.

Nama.

Tää Nama on kyllä myös parhaita tyyppejä mitä oon täällä tavannu. Rento yleishabitus ja tykkää samasta musasta ja graffoista kuin itse. Mentiin Naman, sen tyttöystävän Makoton, Mari-On ja yhen Katsumuran (kaikki samalla Nakano-sensein printtikurssilla) ja Artun kanssa Golden Weekin maanantaina eli 5.5. Metroon , joka on metroaseman kylkeen rakennettu klubi ja ilmeisesti Kioton vaihtoehtomusaväen kokoon keräävä paikka. Mesta oli maailman pienin, varsinkin kun väkeä vain lappasi sisään ja jossain vaiheessa oli turha yrittää tunkea ostamaan edes tiskiltä juomaa. Ollaan nyt oltu parilla klubilla ja tää tuntuu olleen yhteistä kaikille. Väkeä on aivan pipona ja tanssilattialla ahistaa. Oikeastaan tanssilattiaa ei voi oikeen erottaa muusta tilasta; ”tanssiminen” tarkoittaa olkapäät toisten olkapäitä vasten tapahtuvaa hytkymistä. Sinänsä tämä on ihan jees, mutta en tajua miten japanilaiset, keskimäärin 150 cm pitkät ja 40-kiloiset tytöt kestävät tätä! Tai miten ne edes uskaltavat tulla klubeille? Aina välillä pelkäsin, että jos katon jalkojen alle, sieltä löytyy pino murskattuja japano-tyttöjen vartaloita. No, ei kai siinä mitään, hyvin näyttävät aina olevan hauskapidossa messissä.

Minä ja Katsumura-kun Metrossa.

Klubin hinta tuntui myös aluksi kalliilta: ¥3000 (eli noin 20 e) – varsinkin, kun mukaan sisältyvää yhtä juomaa, oli turha lähtä hakemaan tukkoon ahdetun tiskin edestä. Mutta kiinnostavaa ja aika sekalaista tarjontaa kyllä riitti senkin edestä: Ohjelma kesti kymmenestä aamukuuteen (Artun kanssa jaksettiin johonkin 4jään) ja aluksi esiintyi Pingviini-maskinen, Dimmu Borgiria ja J-Poppia sekaisin(!) soittanut DJ, jonka jälkeen oli vuorossa Fasistisia juttuja ja pieruhuumoria laukonut häiskä. Tämä oli kyllä visuaalisesti ja muutenkin mielenkiintoinen esitys (se alkoi futuristisella propagandavideolla, jossa Yamato tuhoaa mm. Pohjois-korean ja Valkoisen talon) mutta äijä vaan seisoi mikrofonin edessä ja puhui ainakin tunnin, eikä me Artun kanssa tajuttu tästä mitään. Paikallisia tää show kuitenkin nauratti.

Alkuillan hapokasta dubsteppiä.

Loppuillan ohjelma jatkui parilla livellä ja hapokkailla dubstep Dj-seteillä. Muista yön akteista täytyy mainita vielä OPTRUM.

Tässä aivan mahtavassa livekokemuksessa lavalle nousi rumpali ja tyyppi, joka piteli tavallista loisteputkea. Sitten valot sammuivat ja pauke alkoi. Loisteputkihemmo heilutti kuin rokkistara kitaraansa ja jengi meni ihan sekaisin. Oli mahtavaa olla japanilaisten kanssa moshpitissä ja nähdä, että jengi osaa ottaa täällä aivan yhtä rennosti kuin missä vaan.

Loppuyön letkeempää tunnelmointia: Mutyumu.

Vaikka tän tietysti tiesinkin jo ennestään, täytyy myöntää, että mulla oli jotain ennakkoluuloja ennen tänne tuloa. Olin eri puolelta kuullut miten muodollisia ja jäykkiä japanilaiset ovat ja tätä kuvaa vahvisti se byrokratiahässäkkä minkä koin hakuprosessissa: Piti luetella koulut ja niiden osoitteet ala-asteelta lähtien, äidin työpaikka ja –nimike, sekä käydä lääkärillä kuvauttamassa keuhkot, ettei ole tuberkuloosia. Mutta täällä olen ilokseni huomannut, että vaikkei ”savua ilman tulta” tämänkään kliseen kanssa, niin paikoittain täällä osataan ottaa jopa rennommin kuin Suomessa. Esimerkiksi juuri nyt hengailen koululla netissä surffaillen ja musaa kuunnellen, klo 00:30 tätä kirjoittaessani. Mitään avainkortteja tai lupia opettajilta ei tarvita.

Fukuda-sensein “Knowledge Design” -luennolla. Fukuda näyttää alkuun videon tai muuta aiheeseen liittyvää materiaalia ja joka kerta pitää tehdä Mindmappi luennon aiheesta. Asia on todella mielenkiintoista (“Universal Design”, “Interaction Design”, “Enviromental Design”) ja näillä tunneilla harmittaa ehkä eniten, ettei tajua sisällöstä puoliakaan.

Tää paikka on 24/h auki ja me ollaankin Artun kanssa viihdytty koululla usein myöhään. Tavallisesti menee jopa yhteen-kahteen aamulla ennen kuin lähdetään kotiin nukkumaan. Vaikka kouluhommien kanssa on kiire niin syy on enemmänkin se, että me vaan viihdytään täällä niin hyvin. Samassa luokassa on tosi hyviä tyyppejä, kuten edellisessä postissa mainitsemani Yuichiro-san ja Kana-san, joka opiskelee englantia ja haluaisi tulla lahteen vaihtoon.

Ilmeisesti paikallisetkin viihtyvät: Yksi yö olimme tehneet taas kouluhommia A:n kanssa johonki 4:jään ja odotin Arttuu vessan edessä, että voisimme lähteä hipsimään kotiin päin. Kun katoin ulos ikkunasta putosin täysin, sillä alhaalla koulun edestä lipui hiljaa ohi citymaasturi, jonka katolla makasi mahallaan Heroesin Hiron näkönen japsipoika innostunut ilme naamallaan. Myös yönä ennen Nakano-sensein kurssin välikritiikkiä, kun teimme Naman ja Mari-On ja tyyppien kanssa yhdessä graafikoiden luokassa Mokuhan (eli puupiirrostekniikka) –työtä, pelästyin, kun huomasin makuupusseja luokassa. Ja tosiaan ennen loppukritiikkiä omaksuin tämän Japanilaisen työskentelytyylin eli läpi yön tehtiin yhdessä hommia. Tää oli kyllä hauskaa, mutta seuraavana päivänä oli aika Namahage olo. Päätin ettei enää koskaan (katotaas…).

Tajusin siis miksi nää tyypit aina nuokkuu tai nukkuu pää alhaalla tai pöydässä tunneilla, junissa, rafloissa tai missä vaan. Vähän pimeetä mun mielestä kyllä. Onhan sitä läpi yön tehty hommia suomessakin, mutta kyllä meidän koululla pitää olla aika hyvä syy ja lupa koulutusjohtajalta, että saa olla koululla yli kahteentoista yöllä. Mutta japanissa tämä ei ole ongelma.

Ovet ovat koululla auki 24/h ja vaikka alueen portit ovat kiinni ja tylsistynyt vartija kattoo töllöä siellä kopissaan, sisään pääse pyörällä pikkuovesta ja pyörän voi jättää vaikka lukitsematta koulun eteen. Kaikkea (sushia- ja lounasbokseja, leipää, mehua, olutta, väkeviä, sadetakkeja, ruokakuppeja…) ¥100:llä (n. 0,70 €) myyvät pikkukaupat ovat auki 24/h ja joka kadun kulmassa on automaatteja, josta voi ostaa snacksejä, limua, pullovettä, tupakkaa, kahvia… u name it. Arttu tosin harmittelee ettei röökiä voinut ostaa yöllä. Ilmeisesti nuorten kasvava tupakointi on täällä tunnustettu ongelma ja tänä kesänä on tulossa voimaan uudistus, jonka jälkeen tupakka-automaateista askin ostamiseen tarvitaan sähköinen Japanin henkilökortti, eli turistit voivat unohtaa sitten nämäkin.

Mutta vaikka koulu on vielä auki kello on puoli kaksi yöllä ja Hannun on aika mennä kotiin lepuuttamaan. Kiitos kun jaksoit lukea, ja anteeksi: yritän pitää tätä blogia useimmin ja postit lyhyempinä niin kaikkien ei tarvitse käyttää koko työpäiväänsä täällä

Mata ne (nähään).

PS. Sain täältä kännykänkin lopulta! …Parin viikon odottelun ja säädön jälkeen. Mutta nyt näpeissä kiiltää ihkauusi prepaid Keitai, josta löytyy Japanin tyyliin tietty kaikki kamerat ja pelit ja nettiyhteydet.

Jos siis tosi paha ikävä iskee, mulle voi soittaa numeroon +81 90 666 31798. Tekstiviestit eivät toimi Suomen tapaan. Japanissa on yleistä lähettää mailia kännyköistä toisiin, sillä monissa liittymissä se ei maksa mitään, viestit voivat olla paljon pidempiä ja niihin voi liittää kuvia ja ties mitä, aivan kuten normaaleihin meileihin. Myös Japanilaiset kännykkäverkot ovat erilaisia kuin Suomessa, ja vaikka uudet 3g-puhelimet toimivatkin nykyään paikallisissa verkoissa, ne ovat olleet pitkään aivan toisella tasolla kuin Suomessa, ja esim. meili-ominaisuus on ollut jo kauan kuvioissa. Japanissa nyt toisaalta onkin nettiyhteys vessanpytyissäkin ja Nintendo DS:llä voi junissa päästä langattomaan verkkoon lukemaan metroaikatauluja.

Ensimmäinen viikko.

Nyt kun oon selvinny ensimmäisestä viikosta Kiotossa sekä jetlagista (Japaniksi 時差ぼけ eli ”jisa boke”) voisin viimein kirjoittaa tännekin jotain. Mutta huhhuh: mistä aloittaisin. Koko ajan oon nähny kaikkee kiinnostavaa ja ihanaa, mut tää 8 päivää on menny pelottavan nopeesti ja jo nyt tuntuu siltä ettei puol vuotta riitä ollenkaan tyydyttämään mun kokemusnälkää tästä maasta.

Fiilikset lentokoneessa.

Me lennettiin Artun kanssa perjantaina suoraan Helsingistä Nagoyaan, ja oltiin perillä Chubu International Airportilla yhdeksän aikaan aamulla paikallista aikaa. Laskeutuminen oli aika jännää, sillä Chubun lentokenttä on rakennettu veden päälle, keinotekoiselle saarelle, ja heti kun meri loppuu kiitoradat alkavat. Muuten lento meni ongelmitta. Kone oli ajoissa ja henkilökunta oli ystävällisintä, mihin olen koskaan Finnairin lennolla törmännyt. Olisikohan johtunut määränpäästämme.

Perillä Nagoyassa jäätiin odottamaan turvatarkastusta, sillä välin kun harvat japanilaiset kävelivät ohi heille varatuista porteista. Pientä paniikkia syntyi keskenämme, kun luulimme, että lentokoneessa saamiimme maahantulokortteihin piti täyttää tiedot paluulennosta. Sitten passintarkastusjonossa soiteltiin Artun kännykällä Japanissa käyneille kavereille, jotka tietenkin nukkuivat onnellisesti, sillä kello oli 2 yöllä kotona Suomessa. Toivottavasti kenenkään unia ei häiritty (sori Ile!). Jätimme kuitenkin kohdat vaan tyhjäksi eikä mitään ongelmaa lopulta syntynytkään: ei täyttämiämme kortteja edes kukaan taitanut lukea – varmaankin siitä syystä, että meille oli Suomessa jo myönnetty opiskelijaviisumit.

Nagoyan lentokentällä alkoikin sitten semmonen fiilis, joka ei oo vielkään lähteny. Nimittäin: vitsi tätä kieltä pitäis osata paremmin! Vaikka oon vuoden opiskellu japania niin se ei riitä yhtään mihinkään. Kaikki kyltit vilisee kanjeja ja ihmiset puhuu ihan liian nopeesti (puhua liian nopeesti japaniksi: 早く話すぎます eli ”Hajaku hanasugimas”). Se huoli, joka mulla oli Suomessa, että jengi puhuis mulle liikaa englantia, on todellakin kaukana. Sitä paitsi, se japani, jota me esim. Suomessa opetellaan on aika erilaista verrattuna siihen, mitä jengi täällä puhuu. Mulla on nyt ollu viikon sisällä kolme puolentoista tunnin luentoa, jotka on pidetty kokonaan japaniks, ja välistä on iskeny kyllä pieni turhautuminen. Se nyt on vielä ihan ok ettei niistä tajua kun pari sanaa, mutta kun tajuis ees kaupassa, mitä myyjä puhuu! No, mutta tää jos mikä on paras kielikurssi. Jos ei täällä muuta opi niin varmaan sitten tätä kieltä.

Nagoyasta mentiin suoraan luotijunalla Kyotoon, jossa meitä oli vastassa koulun meille määräämä tutor-oppilas eli Yuichiro-san. Yuichiro opiskelee tuotesuunnittelua täällä ja on parhaita tyyppejä mitä oon täällä tavannu. Uskomattomalla avuliaisuudella ja kärsivällisyydellä se on käynyt näyttämässä meille Kioton nähtävyyksiä ja ruokapaikkoja, nyt jo monena päivänä. Silloin lauantaina meidän päivä jatkui kuitenkin aika hektisissä merkeissä. Yuichiron kanssa mentiin metrolla jollekin asemalle, josta asunnonvälitystoimiston tyyppi haki meidät katsomaan koulun meille hommaamaa asuntoa, jonka jälkeen meidät kiidätettiin kyseiseen asunnonvälitystoimistoon, hämmentävään sopimusten täyttely- ja takuuvuokranmaksutilaisuuteen.

Siellä ollessamme tajusimme myös, ettei meillä ole majoitusta ensimmäisiksi öiksi, sillä pystyisimme muuttamaan asuntoon vasta tiistaina. Siinäpä oltiin sitten tosi noloina – ihmettelemässä, että miten voitiin olla niin tyhmiä, ettei tajuttu varata esim. netistä hostellia ekoiksi öiksi – samalla kun vuokranvälitystoimiston tyyppi soitteli meille hostellia ja lopulta ajoi(!) autollaan meidät sinne. Oikeesti kuinka moni vuokranvälittäjä tekisi saman, suomeen juuri saapuneille tyhmille vaihto-opiskelijoille. Hostellilla – joka oli aika ok ja halpahintainen backpacker-inn hyvällä paikalla – sitten simmahdimme sänkyihin melkein heti, vaikka kello oli jotain 6 illalla.

Seuraava päivänä rakastuin Kiotoon: Aurinko paistoi, oli jotain 20 astetta lämmintä ja Sakurat kukkivat joen varrella. Kävelimme Artun kanssa aluksi kahdestaan jokea pitkin, ja noin yhden aikaan tapasimme Yuichiron, joka vei meidät katsomaan nähtävyyksiä ja uskomattomia paikkoja, kuten Maruyama-puistoa (丸山公園) ja Kiomizun temppeliä (居水寺). Paljon kuvia tuli otettua. Oli sikasiistiä nähdä Kioto parhaimmillaan Hanamin aikaan ja tavallisia Kiotolaisia hengailemassa puistossa. Hanami on täällä vähän niin kuin Vappu, mutta ilman roskia, humalaisia tai mitään rähinöintiä. Kiitos Yuichirolle, kun jaksoi olla meidän tietämättömien ulkkareiden seurana, kieliongelmista huolimatta!

Kuvia sunnuntailta:

Maanantaina mentiin sitten jo ekaa päivää kouluun. Tapasimme ihanan Neiti Nagasakan, johon olimme olleet jo Suomessa meilitse yhteydessä, ja joka avuliaasti neuvoi meitä ja jakoi meille massiiviset infopaperikasat (joista en vielä oo lukenu puoliakaan). Sen jälkeen Yuichiro kierrätti meitä ympäri kampusta ja tapasimme opettajamme. Fukuda-sensei on tuotesuunnittelun opettaja, Artun vastaava opettaja täällä ja ilmeisesti muutenkin isohko kiho KITin arkkitehtuurin ja muotoilun osastolla. Ilmeisesti Herra Fukuda on kiinnostunut meidän koulusta ja on yksi suurimpia syitä siihen, että ylipäätänsä olemme täällä. Hän osaa myös suhteellisen hyvää englantia. Samaa ei voi sanoa minun vastuuopettajastani Nishumura-senseistä. Aluksi olin iloinen kun Nishimura-sensei ei puhunut ollenkaan englantia tai kätellyt länsimaiseen tapaan. Ajattelin, että nyt ainakin opin japania ja näen aitoja japanilaista työskentelykulttuuria. Mutta nyt täytyy myöntää, että pikkuhiljaa rupeaa ahdistamaan se, ettei hädän tullen voi vaihtaa englantiin ja saada ainakin itseään ymmärretyksi. On turhauttavaa kun ei voi puhua mistään säätä abstraktimmasta asiasta.

Meidän projektityötila koulussa. Artun vasemmalla puolella on mun paikka.

Tiistaina meillä oli jo ensimmäinen, Nishimura-sensein pitämä, luento japaniksi(!): Visuaalinen suunnittelu. Ilmeisesti Nishimura on tän paikan Lohko, aika samanlaista juttua oli esillä ja samanlaisia reaktioita oli yleisöllä. Tiistaina myös kävimme kysymässä Fukudalta, mitä ihmettä kurssikalentereissamme oikein luki ja mitä nämä kurssit sisältäisivät.

Tällä hetkellä lukujärjestykseni näyttää todennäköisesti seuraavanlaiselta: maanantaisin Kushi-sensein muotoiluharjoituskurssi, jossa ilmeisesti olisi tarkoitus lopulta muotoilla tuoli(!). Tiistaisin on yritysyhteistyöprojektia, jossa ilmeisesti suunnitellaan jotain brändäystä Sonylle (!!!), sekä jo mainittu Nishimura-sensein luentokurssi. Keskiviikko on onneksi vapaana, että ehtii hoidella arjen askareita mutta torstai on viikon rankin päivä: yhdeltä puolitoista tuntia japanin peruskurssia, josta meillä on 10 minuuttia aikaa ehtiä Yamamoto-sensein luennolle, joka kestää neljään asti. Siitä meillä on taas kymmenen minuuttia aikaa ehtiä Fukudan viestintää ja tietosuunnittelua(?) käsittelevälle luennolle, joka kestää puoli kuuteen asti.

Perjantai onkin sitten jo iisimpi avaus viikonloppuun. Silloin ainoastaan yksi puolentoista tunnin luento puoli kolmesta lähtien: Japanin taidehistoriaa, joka aiheensa kiinnostavuudesta huolimatta vaikutti vähän tylsältä ja turhauttavalta. Opettaja puhui nopeinta japania, mitä olen tähän mennessä ainakaan koulussa kuullut, ja luento koostui sen lisäksi powerpoint-esityksestä, jossa nähtiin ehkä noin kolme kuvaa, ja kymmeniä mulle vieraita japanilaisia merkkejä.

Mun huone kämpässä.

Tiistaina muutettiin myös meijän mahtavaan kämppään, ja saimme tavata Oba-sanin eli ihanan vuokraemäntämme. Vähän kuumottaa tämän leidin rautainen ote ja kakkosäiti-asenne, jolla se meihin suhtautuu, mutta tää meidän alakerrassamme asuva täti, jonka kanssa jaamme suihku- ja keittiötilat vaikuttaa silti mahtavalta tyypiltä. Tiistaina juttelimme illalla Oba-sanin kanssa rättiväsyneinä ja hän kysyi mitä yleensä suomessa syömme. Selitimme, että syömme yleensä perunoita siinä, missä japanilaiset riisiä ja seuraavana päivänä täti oli valmistanu meille luksusaterian, johon kuului perunoita, riisiä ja tuoretta kalaa.

Luksusateria.

Tätä kattausta kun katoimme silmät pyöreinä täti kertoi, että ”Only now, because you’re tired, ne?”. Ja kun juttelimme musiikista hän sanoi ”I like Ricky Martin. Very… sexy, ne?”. Oli kuulemma ollut kavereittensa kanssa Rickyn keikalla ja huudellut tanssien: ”Kiss us Rickyyy!”. <3

Kämpän yhteinen tila.

Meijän teknovessa, josta löytyy mm. pyllysuihkut ja sähkölämmitetty wc-istuin. Joten Kaarina: voit rauhoittua

Loppuviikko menikin sitten todella nopeasti. Olin aika kuitti perjantaina ja matkalle jeneiksi vaihtamani 900 euroa oli kadonnut johonkin, mutta sain onneksi hoidettua monta juttua. Nyt on alustava lukujärjestys selvillä; asunto alla, josta on jo eka vuokra maksettu; pyörä, jolla voi hurauttaa 10 minuutissa koululle, futoni ja verhot kämppään sekä Nintendo DS johon ostin jo pari ala-asteikäisille japanilaisille tarkoitettua kielen opiskelu-peliä.

Meitsi ja mun pyörä: “Cougar Striker”. Kuva © Arttu.

Ainoa asia, joka täällä harmittaa, on pieni kylkiäisfiilis mikä tulee esim. koulussa Artun seurassa. Artun vastaava opettaja puhuu englantia, ja hätätilanteessa joudun selvittämään asioia hänen kanssaan. Minut on Artun kanssa sijoitettu samaan teollisten muotoilijoiden projektitilaan, jossa onneksi pääsen nettiin ja voin vapaasti työskennellä, mutta, jossa tulee vähän ulkopuolinen fiilis kun tuotesuunnittelijat puhuvat projekteistaan. Mulla on Artun kanssa samoja muotoilun ja tuotesuunnittelun kursseja, vaikka en ole käyttänyt yhtäkään 3d-mallinnusohjelmaa eläessäni tai suunnitellut yhtäkään esinettä. Artulla on ainoa aivan tähän luokkaan, koska niitä ei ollut enempää. Vaikka tän luokan tyypit ovat todella mukavia – varsinkin Artulle (varsinaisesti) määrätty tutor-oppilas Yuichiro-san, on auttanut paljon minuakin – niin harmittaa, että en edes ole nähnyt graafisen suunnittelun osaston opiskelijoita kun yhden kerran, kun minulle esiteltiin minun tuleva tutoroppilaani. Tämä heebo vaikutti aika ujolta ja vähäsanaiselta. Myöhemmin samana päivänä minulle esittäytyi James, joka on ilmeisesti puoliksi japanilainen, uusiseelantilainen opiskelija tästä koulusta, ja joka kertoi minulle täydellisellä englannilla, että jos minulla olisi mitään ongelmia, voisin tulla kysymään häneltä. Tämä kuitenkin tapahtui sen verran nopeasti ja tyylillä, josta tuli fiilis, että alkuperäinen tutor-oppilaani oli vain jänistänyt ujouttaan tai laiskuuttaan ja nakittanut tämän Jamesin hommaan, joka ei tuntunut häntäkään kiinnostavan.

Kaikki tämä voimistaa tunnetta, että Arttu on se, jonka täällä pitäisi olla ja mut on otettu vain kohteliaisuudesta. Vaikkei asia olisikaan näin, ja vaikkei sillä ei olisikaan niin väliä kuhan ite ottaisin kaiken tästä irti, niin kyllä se silti aika paljon huolettaa. Vaikka täällä on ihana vain olla, niin haluan saada tästä myös ammatillisesti paljon irti, sillä Lahden koulun tarjonta on suoraan sanoen tullut vähän pettymyksenä odotuksiini nähden ja mua vähän pelottaa, että saanko kaiken minkä ammatillisesti tarvitsen koulustamme. No joo, mutta mutta. Päivä kerrallaan ja omena päivässä. Que sera, sera ja on tämä jo nyt ollut yksi siisteimmistä kokemuksista elämässäni. Olen kiitollinen, että saan edes olla täällä.

Arigato, Kioto!